tiistai 28. helmikuuta 2017

Melkein mummo seinällä

Ihastuin kiipeilyyn vuosi sitten. Lähdin boulderoimaan ystäväni kanssa ja olin myyty. Koukussa. Nalkissa. Rakastunut. Ja täyttämässä 45 vuotta.

Olen boulderoinut yhden 6a plussan (ja melkein pari muuta), hankkinut yläköysikiipeilyn varmistuskortin ja kokeillut jääkiipeilyä. Haaveilen boulderoinnista ja yläköysikiipeilystä ulkona. Joskus vielä ehkä liidaustakin.

Kanssakiipeilijöiden keski-ikä näyttää olevan kaukana omastani. Olen juniorikiipeilijänä käyrän vanhemmassa päässä. Siksi melkein mummo, vaikken itseäni muuten mummoksi tunnekaan. Päinvastoin. Kiipeily pitää kropan ohella mielen vetreänä. Toisaalta - mitä siitä, vaikka olisinkin mummo seinällä? Näin jokin aika sitten pätkän saksalaisista pappakiipeilijöistä, jotka kävivät kaveriporukalla boulderoimassa. Vanhin taisi olla jotain 90 vuotias. Hyvä meno. Toivon siis joskus oikeasti kiipeäväni mummoporukalla.

Miksi kiipeily?

Läsnäolo. Kiivetessä tavoitteenani on pysyä seinällä ja edetä. Harhaileva mieli rauhoittuu, kun vaihtoehtona on - no, ellei putoaminen, niin vähintään haparointi.

Voima. Hups, kiipeily kasvattaa habaa. Ikinä ei ole ollut näin paljon ruista ranteessa.

Tekniikka. Vähemmälläkin voimalla pääsee, kun tajuaa.

Uuden oppiminen. Niin paljon opittavaa. Niin paljon mahdollisuuksia ylittää itsensä. Vaikka sitten muutamalla otteella edelliskertaan verrattuna.

Kauneus. Kun joku kiipeää vaikean näköisen reitin tanssien.

Tänään olin muutaman viikon tauon jälkeen yläköysikiipeilemässä. Yritin 6 aata ja plussaa. En päässyt yhtään kertaa loppuun asti. Olin vähän pettynyt. Sitten nöyrryin: olin päässyt jonkin matkaa ja ratkaissut muutaman itselleni hankalan kohdan. Kärsivällisyys. Kiipeily kehittää kärsivällisyyttä (vaikka välillä kyllä #!###!).

Tästä jatkan. Kiipeän ja kerron teille tarinoita melkein mummosta seinällä. Rakkaudesta kiipeilyyn.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti