lauantai 29. huhtikuuta 2017

Kautta aikojen lempireittini Top 10

Minun piti kirjoittaa pohdiskelevasti ja analyyttisesti kiipeilyn kielestä, jota en vielä ihan kokonaan (juuri ollenkaan) ymmärrä, mutta vaivuin muistoihini. Näin meille melkein mummoille välillä käy.

Jokainen meistä on varmasti joskus kiipeillyt.

Omat kautta aikojen lempireittini Top 10 ovat noin aikajärjestyksessä:

  1. Joulukuusi. Noin yksivuotiaana kiipesin kaksoissiskoni kanssa joulukuuseen. Olimme nopeita. En muista tapahtuneesta mitään.
  2. Kotona portaat alakerrasta yläkertaan ja rytinällä alas. En muista tapahtuneesta mitään.
  3. Kirjahylly. Valokuvat todistavat.
  4. Naapuripihan tuomi ketterästi ylös ja rytinällä alas. Muistan kuvitelleeni olevani Tarzan. Tai oikeastaan Johnny Weissmuller. Ainakin ylöspäin kiivetessäni.
  5. Mökin ja naapurimökkien katot. Joskus rytinällä alas. Vähintään neljä kertaa enemmän tai vähemmän jostain pudonneena mietin kirjoittaessani, miksi minusta tuli lakimies.
  6. Mökkirannan ja naapurirantojen katinkultakalliot. Hitsi, meidän reviiri oli laaja. Vaikeusaste paikoitellen myötäseinään ainakin 6A.
  7. Pirunkallio Ogelin Pikkukoskella. Jäätä. Vieläkin, melkein kolme kuukautta kokeilun jälkeen, kädet hikoavat jännityksestä. Ja innostuksesta.
  8. Konalan keltainen 6A, jossa oli two holds aloitus, aloitusotteet molemmilla sivuilla ja jalat lähdettäessä sammakkoasennossa. Siinä oli hauska juju aloittelijalle ja reitti oli muutenkin iloinen (hyvän kiipeilysään päivänä).
  9. Runar Schildtin puiston leikkipaikan siirtolohkare. Kiivettyäni kiven päälle poikani perässä, erään lapsen äiti huolestui tilanteesta ja yritti tarjota minulle apua alastuloon. Kieltäydyin kohteliaasti ja kerroin harrastavani kiipeilyä. Pro-kokemus leikkipuistossa.
  10. Tapanilassa yläköysillä siniset vitoset. Aloittelijalle riittävä määrä otteita palkitsee ja kannustaa pienen yläköysitauon jälkeen.
Kohtien kuusi ja seitsemän välillä on noin 35 vuotta. Olen löytänyt siis vanhan rakkauteni. Selkeästi kiipeilystäni on tullut vuosien varrella ammatillisempaa (...). Mutta löysään välillä ja kiipeilen lasteni kanssa leikkipuistossa (heitä ei vielä nolota liikaa). Viikon päästä kokeilen köysillä Nuuksiossa - pääsen takaisin kallioille. Jännittää ihan pirusti. Kerron sitten, löysinkö myös katinkultaa.

Sitä ennen - mitkä ovat sinun lempireittisi?


lauantai 18. maaliskuuta 2017

Kevyemmillä kengillä

Olin eilen boulderoimassa kahden viikon tauon jälkeen. Välissä flunssa ja loma. Mietin kiipeillessäni nöyryyttä.

Kaksi viikkoa sitten en jaksanut seinällä mitään. En lähellekään sitä mitä normaalisti. Otteet lipsuivat ja voimat ehtyivät. Olin sairastumassa flunssaan. Mitä tein? Uskottelin olevani terve ja ajattelin, että minun on pystyttävä parempaan ja enempään.

Palasin lomamatkalta keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Suunnittelin meneväni boulderoimaan jo torstaina. Menin eilen, perjantaina. Yritin heti vähintään viisi plussaa ja kuusi aata. Jälkimmäinen ei onnistunut ensinkään. Seisoin seinän edessä ja pudistelin päätäni. Vakuuttelin mukana oleville lapsilleni, että olen päässyt sen ja sen reitin ihan varmasti aiemmin. Osaan enemmän.

Poikani kiipeili ehkä 20 minuuttia ja meni treenitilaan leikkimään. Tyttäreni kokeili erilaisia reittejä pidempään, mutta noin sata kertaa rennommalla otteella kuin äitinsä. Lapsiani katsellessani hellitin. Päästin irti omista vaatimuksistani. Nöyrryin.

Nöyryys on jotenkin kevyttä. On hyvä asettaa tavoitteita ja pyrkiä parempaan. Se vie eteenpäin. Opettaa. Koukuttaa. Mutta välillä on hyvä antaa vähän periksi, kiivetä kevyemmillä kengillä. Leikkiä.

Kiipesin vielä hetken. Oli hyvät kiikut.

PS1: Oikeasti on tosi tyhmää kiivetä, jos yhtään tuntuu edes orastavalta flunssalta. Never doing it again.

PS2: Kuvat tyttäreni.





tiistai 28. helmikuuta 2017

Melkein mummo seinällä

Ihastuin kiipeilyyn vuosi sitten. Lähdin boulderoimaan ystäväni kanssa ja olin myyty. Koukussa. Nalkissa. Rakastunut. Ja täyttämässä 45 vuotta.

Olen boulderoinut yhden 6a plussan (ja melkein pari muuta), hankkinut yläköysikiipeilyn varmistuskortin ja kokeillut jääkiipeilyä. Haaveilen boulderoinnista ja yläköysikiipeilystä ulkona. Joskus vielä ehkä liidaustakin.

Kanssakiipeilijöiden keski-ikä näyttää olevan kaukana omastani. Olen juniorikiipeilijänä käyrän vanhemmassa päässä. Siksi melkein mummo, vaikken itseäni muuten mummoksi tunnekaan. Päinvastoin. Kiipeily pitää kropan ohella mielen vetreänä. Toisaalta - mitä siitä, vaikka olisinkin mummo seinällä? Näin jokin aika sitten pätkän saksalaisista pappakiipeilijöistä, jotka kävivät kaveriporukalla boulderoimassa. Vanhin taisi olla jotain 90 vuotias. Hyvä meno. Toivon siis joskus oikeasti kiipeäväni mummoporukalla.

Miksi kiipeily?

Läsnäolo. Kiivetessä tavoitteenani on pysyä seinällä ja edetä. Harhaileva mieli rauhoittuu, kun vaihtoehtona on - no, ellei putoaminen, niin vähintään haparointi.

Voima. Hups, kiipeily kasvattaa habaa. Ikinä ei ole ollut näin paljon ruista ranteessa.

Tekniikka. Vähemmälläkin voimalla pääsee, kun tajuaa.

Uuden oppiminen. Niin paljon opittavaa. Niin paljon mahdollisuuksia ylittää itsensä. Vaikka sitten muutamalla otteella edelliskertaan verrattuna.

Kauneus. Kun joku kiipeää vaikean näköisen reitin tanssien.

Tänään olin muutaman viikon tauon jälkeen yläköysikiipeilemässä. Yritin 6 aata ja plussaa. En päässyt yhtään kertaa loppuun asti. Olin vähän pettynyt. Sitten nöyrryin: olin päässyt jonkin matkaa ja ratkaissut muutaman itselleni hankalan kohdan. Kärsivällisyys. Kiipeily kehittää kärsivällisyyttä (vaikka välillä kyllä #!###!).

Tästä jatkan. Kiipeän ja kerron teille tarinoita melkein mummosta seinällä. Rakkaudesta kiipeilyyn.